Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama, s. 304–307

gistfile1.txt

Rakas Karl, olen pahoillani, etten koskaan vastannut sinulle. Haluan että tiedät tämän:
se johtui pelosta, elämisen pelosta. Ajattein, että en pystyisi elämään odotusten mukaisesti.
Ajattelin, että ihminen tarvitsee tabun. En usko siihen enää. Nyt tiedän, että ihminen
tarvitsee ihmettä, arjen yläpuolelle nousevaa. Rakkautta. Yhteyttä. Suggestiota. Kaikkea sitä
mitä me olimme.

Rakastin ja rakastan sinua enemmän kuin mitään koskaan. Anna anteeksi. 

Mutta ajattele, jos onnistun, saamme elää ikuisesti yhdessä. Ikuisesti! Unohtaminen on
kuolemista. Sinä et unohda ikinä. Et unohda meitä.